Vihaan kevättä. Muistutan sen näin aluksi. Ja odotan sitä kuin katulapsi puuroa. Äitiltä olen pihistänyt pinon Viherpihalehtiä (sori äiti jos et ole huomannut, tallessa ne on) ja niitä selaillessa on hillitön puutarhanmylläysinto vain kasvanut. Kun lukee enemmän alkaa nähdä omaa pihaa taas eri valossa. Vaikka nuo pihakuvaukset lehdissä kirjoitetaankin myyntipuheina niin kyllä se silti avartaa näkemään miten kauniit nuo vanhat koivut onkaan tuossa pihan keskellä tai tuo yksi iso kuusi yksinäisyydessään tien laidassa kivikkopenkin toisella puolen...

Nyt kävin katselemassa ja näin pihan puutarhasuunnitteena. Tuossa on iso laaja nurmikkoalue joka jatkuu tuonne asti, se rajautuu ojaan jonka yli tulee mosaiikkisilta ja se johdattaa kasvimaalle ja hyötytarhaan sekä vajalle. Tuohon tulee oleskelutila ja laaja kukkapenkki joka jatkuu kivikkokasana tuohon ja rajautuu tuohon kasaamaani kekoon. Tosin taidan sittenkin kaivaa kaikki kukat sen ympäriltä pois ja tehdä loivat rinteet siihen. Paitsi etelän puolelle. Sinne rakennan raamit joita pitkin kärhö pääsee kiipeilemään jos se nyt on elossa tästä talvesta selvinnyt. Olisi voinut paremminkin ensipakkasilla suojata. Mutta sen näkee keväällä. Samoin kuin nouseeko yksikään niistä 100 tulppaanimukulasta jotka istutin nousuun. Ja tietouskin on kasvanut että jaa, jos oisin halunnut nuo mukulat kasvamaan tänäkin vuonna ne olisi pitänyt nostaa ylös... No siellähän ne nyt sitten maatuu. Pitää etsiä se joskus aloitettu yrttivihko ja siihen kirjata opittuja asioita ja mitä on laittanut minnekin. On siihen jaksettu jopa kaksi kirjausta kirjata, että mitä istutin ikkunalaudalle kasvamaan ja mitkä kaikki jäi nousematta. :D Ja nyt oikeasti kirjottaa.

Vaan onhan tämä kaunis maailma vielä keskeneräsenäkin.